Lapsen kokemat tunteet ovat melkoinen haaste aikuisille. Monet meistä eivät tiedä kuinka reagoida silloin, kun pikkulapsemme itkee, suuttuu, on hysteerinen tai saa raivokohtauksen. Tällaisina hetkinä haluamme toisaalta pitää huolta lapsestamme, ja toisaalta välttää kasvattamasta hänestä pilalle hemmoteltua lasta, joka ei tulevaisuudessa selviydy arkipäiväisistä tilanteista. Tähän sekasoppaan voidaan lisätä vielä omat tunteemme ja pelkomme sekä joskus myös yksinkertainen voimattomuuden tunne.
Onko stressitöntä kasvatusta ylipäätään olemassa?
Tähän kysymykseen on syytä vastata ensiksi, ennen kuin siirrymme seuraaviin kohtiin. Termi ”stressitön kasvatus” ei oikeasti viittaa vanhemmuuden tai kasvatuksen todellisiin aspekteihin ja tekniikoihin, vaan sillä enemmänkin negatiivinen kaiku. Viittamme yleensä stressittömään kasvatukseen silloin, kun emme kiinnitä huomiota lapsen käytöstapoihin, lapselta ei vaadita kiinteitä nukkumaanmenoaikoja, tai lapsi saa päättää itse, mitä ja milloin hän tekee tai syö. Onko tällainen kasvatus kuitenkaan täysin stressitöntä lapselle? Tai vierestä seuraavalle vanhemmalle? Niin kutsuttuun ”stressittömään kasvatukseen” liittyy siis todellisuudessa vielä enemmän stressiä kuin muissa kasvatusmenetelmissä, ja sellaisia vanhempia, jotka oikeasti välittävät lastensa kokemasta stressistä on todella vähän!
Aikuisten ja lasten tunteiden ristivedossa
Sen sijaan on olemassa iso joukko vanhempia, jotka eivät pysty käsittelemään lastensa kokemia tunteita. He pelkäävät lasten tunteita, ovat hieman stressaantuneita niistä ja etsivät niistä todisteita tekemistään kasvatusvirheistä. Toisaalta on olemassa myös iso joukko vanhempia, jotka jättävät lapsen itkemään yksin, mutta ovat samaan aikaan aivan hermona, kuinka lapsi pärjää yksin omien tunteidensa kanssa. Joskus lasten kokeman hysterian, itkukohtauksen tai raivarin syynä onkin vanhempien omat turhautumiset ja sisäisten tunteiden peittäminen, sillä kaikkien tunteiden on lopulta löydettävä ulospääsy. Myös me vanhemmat joudumme sellaisiin tilanteisiin, joissa emme pysty enää seisomaan ”hysteerisen” lapsen vieressä rentoina, vaan haluamme paeta paikalta. Kuulostaako tämä sinusta stressittömältä kasvatukselta? Ehkä vain teoriassa, sillä sekä lapsi että vanhempi kokevat tällaiset tilanteet stressaavina. Ainakaan se ei ole kiintymysvanhemmuutta.
Kiintymysvanhemmuuden periaatteet
Kiintymysvanhemmuus puolestaan merkitsee lapsen tunteiden täydellistä hyväksymistä ja niiden arvostamista. Tässä kasvatusmetodissa tunteet ovat välttämättömiä ja ne kertovat vanhemmille erittäin tärkeitä tietoja pikkulapsen sisäisestä maailmasta, eli niitä ei voida sivuuttaa vaan niitä on nimenomaisesti seurattava. Kiintymysvanhemmuutta harjoittavat vanhemmat eivät suojaa tai eristä lapsiaan tosielämästä, vaan sallivat kaikkien tunnetilojen luonnollisen virtauksen, sillä lapset voivat luottaa vanhempien apuun ja tukeen. Kiintymysvanhemmuudessa on vielä yksi tärkeä piirre – tunteiden herättäminen lapsessa hämmennyksen, pelottelun, kiristämisen avulla loistaa täysin poissaolollaan. Loppujen lopuksi aivomme toimivat parhaiten silloin, kun ne ovat rennot ja terveelliset, eivät silloin kun kehon kortisoliarvot ovat koholla. Kiintymysvanhemmuus erottaa myös positiivisen, mobilisoivan stressin haitallisesta stressistä. Lastansa huolellisesti tarkkailevat tietävät, milloin lapsen stressi johtuu uusista haasteista ja milloin se johtuu tunteiden sisäisestä kaaoksesta. Niin kuin psykologian oppikirjoissa kerrotaan.
Kun kohtaat seuraavan kerran haastavan tilanteen lapsesi tunteiden kanssa, muista että ”käyttämästämme puhetavasta tulee heidän sisäinen äänensä” (Peggy O’Mara). Käytä siis sanojasi viisaasti ja ole läsnä aina kun se on tarpeellista.
